"Rauhallinen, kiltti, kunnollinen, mukava, tavallinen."  Näin mitä luultavimmin luokkatoverini kuvailisivat minua. Äiti sanoisi taivaanrannan maalariksi ja isä tulevaksi lääkäriksi.

Mutta kuka minä omasta mielestäni olen? Ehkä sekoitus opiskeluun panostavaa lukiolaista, erikoista musiikkimakua, Afrikkaa, piirtämistä, kirjoittamista, mietiskelyä ja - yksinäisyyttä.

Minulla on kyllä joitakin kavereita enkä ole koulukiusattu, mutta silti tunnen sisimmässäni, että aivan kuin minulta puuttuisi jotain. Ikään kuin sisälläni olisi madonsyömä onkalo. Olen kuin oman aitaukseni sisällä tuntien, etten kuulu joukkoon.

Omasta mielestäni merkittävin syy yksinäisyyden tunteeseeni on yhteisten puheenaiheiden puuttuminen muiden kanssa. Useimpien ikäisteni mielessä pyörivät lähinnä hauskanpito, kylillä hengailu ja päihteet. Samaan aikaan itse pohdin onnellisena mielessäni omia ideoitani, luon uusia piirroksia, hahmottelen värejä ja muotoja sekä mietin, mitä tänään alkaisin piirtää kotiin päästyäni. Muille en oikein ole kehdannut jutuistani vaahdota, vaikka innoissani olenkin, sillä pelkään ettei kukaan kumminkaan ymmärtäisi.

Ei isänikään ole ymmärtänyt. Hänen mielestään taiteelliset hommat ovat "pilipali-juttuja", eikä niillä elätä itseään. Lääkäreillä sen sijaan on erinomaiset tulot ja työmahdollisuudet, ja minun arvosanoillani olisin kuulemma oikein sopiva kyseiseen ammattiin. Mutta minä en halua lääkäriksi! Panostan kyllä kovasti opiskeluuni, sillä niin voin ainakin hieman vaikuttaa tulevaisuuteeni. Muuten olen kyllä melko paljon maailman tuulien heiluteltavissa, sillä olen aika epätietoinen sekä tulevista päämääristäni, että omasta muotokuvastani: millainen olen nyt ja millaiseksi muodostun?

Tähän kysymykseen joudun etsimään vastauksen itse, sillä ainakaan luonteeni puolesta minua on jonkun toisen hankala auttaa. Olen kuin Harry Potter kirjojen Tylypahkassa kasvava elävä puu, tällipaju. Kuoreni alle on erittäin vaikea päästä, ja joskus saatan huitaista kovastikin liian lähelle tulevia.

Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin tehdä sitä mitä haluan. Haluan tehdä jotain luovaa ja tärkeää ja oppia, miltä tuntuu laittaa itsestään kaikki likoon. Haluan niin paljon.

Mihin suuntaan tämä puu sitten kasvaakaan? Jäänkö pieneksi ja tuulien katkottavaksi, vai kasvanko suureksi ja elinvoimaiseksi?

Silmääni osui eräänä päivänä Trendi -lehden (1/2008) tekemä juttu taiteilija Miina Äkkijyrkästä. "Eri puusta" -nimisessään haastattelussa hän heittää mielenkiintoisen kommentin: "Taiteilija pomppii taivaasta helvettiin. Se ei voi olla keskitien kulkija."

Miina osui lähelle.