Mä en välillä tiedä, mitä mä oikeesti haluan.

Toisaalta tunnen, että en voi elää ilman anaa. Se vetää mua puoleensa ja mä sitä. Me kuulutaan yhteen. Se aika, jonka mä olin erossa anasta (noin vuosi) oli aluks ihan mukavaa, mutta nyt oon vaan yhä varmempi, että ilman anaa tuntuu kuin musta puuttuis jotain. Ja mä en vain suoraan sanottuna kestä olla normaalipainoinen. Terkkarikaan ei viimeks terveystarkastuksessa yhtään ajatellu, kun mut punnitettuaan sanoi et "Oi kun mukava, miten sopusuhtainen tyttö sinä olet." Jes. Hallelujaa. Anorektikko ei ikinä halua kuulla olevansa "sopusuhtainen". Hän haluaa olla alipainoinen. Nurinkurista, mutta totta. Ja hyvistä tarkoitusperistään huolimatta ihana terkkaritäti aiheutti tietämättään sen, että tämän tytön paino humahti 3 kiloa alaspäin. Alas alas alas yhä alemmas haluan.....

Mutta. Viime yönä mua jotenkin pelotti. Paino laskee ihanasti, mutta mua pelottaa. Entä jos mun hiukset lähtee taas tippumaan? Entä jos kuukautiset loppuu taas? Entä jos mulle tulee taas rytmihäiriöitä niin kuin viime vuonna? Entä jos mä sählään kehoni kanssa niin, etten saa rakkaani kanssa ikinä lapsia sitten kun olisi niiden aika?

Ja sitten. Kun aamulla heräsin ja menin peilin eteen ja vaa'alle hypähdin... Ihanaa, paino laskenu taas eilisestä! Ja vyötärökin kaventunu viime viikosta noin 2 cm! Oli ihanan kevyt ja keijukaismainen olo, kun tipsuttelin keittiöön. Nyt ei ärsyttänyt mikään. Äitikin sai taas nähdä lapsensa hymyilevän.

Välillä pieni keiju sisälläni itkee, kun ana yrittää kuristaa sitä, välillä se hymyilee, kun ana kysyy että "leikitäänkö prinsessaa?"