Mä en tykkää turhista angstata, kun ei kukaan sitä jaksa kuunnella/lukea, mutta.. Mulla on vaan niin yksinäinen olo, siis varsinkin nyt kun kesäloma alkoi. Ja vaikka olenkin töissä, jossa tapaa päivittäin paljon uusia ihmisiä... Ja vaikka sitä kesälomaa niin odotettiinkin, että jokohan se alkais ja vielä pari päivää ja pari koetta ym. ym. perinteistä.. Mutta mitäs nyt. Taas se tuttu sama "tyhjä" olo ja ympärillä kuin usvana leijuva harmaa haikeus. Ollut jo monena kesänä. Eihän se tällaista silloin "joskus" ollut.. Silloin ala-asteella. Tiedän, että olen melko sekava ihminen, kun ajattelen etten jaksa lähtee oikein mihinkään ja sit kuitenkin yritän nostattaa sitä ketutusmyrskyä ja angstia mun sisällä, että kun kukaan ei mulle soita eikä mihinkään kysy. Niin, ja itehän oon kaikille sanonu että olen koko kesän töissä.. Että taas on kyllä syy minussa.. Toisaalta, ei se kyllä estä ketään edes laittamasta vaikka ihan pientä 'mitäs kuuluu?' kommenttia galleriassa tai tekstarilla, mutta ei, ei ja vielä kerran - ei mitään. Tuntuu vaan, että hautaudun jotenkin itseni ja ajatusteni alle, pohdin ja märehdin vaan syntyjä syviä enkä saa itseäni kuin surulliseksi. Haluaisin tietää, että mitä mä kaipaan niin paljon tähän tyhjyyteen?? MITÄ??

Onhan mulla kuitenkin poikaystäväni. Rakastan häntä niin ylenmääräisen paljon, liikaakin ehkä, ja se on hyvä asia. Mutta häntäkin näen aika harvoin. Ja kyllä mä olen sitä mieltä, että pitää mulla muitakin kavereita olla kuin vain poikaystävä. Haloo, olen tämän ikäinen vasta, en voi olla näin erakko. En todellakaan tarvitse mitään biletysklubia ympärilleni, mutta kuuntelijaa ja tukevaa olkapäätä kuitenkin. En pyytäisi paljon. Tai ehkä pyydänkin; hyvää ja uskollista tosiystävää tuntuu olevan nykypäivänä tosi vaikea saada. Eikä sellainen ystävyyssuhde hetkessä synny. Mutta mistäs aloittaisin?

Ja poikaystävästäni. Hänelle olen miltei kaiken itsestäni kertonut jä hän tietää syömishäiriöstäni. Mutta luulen, ettei hän juurikaan ymmärrä, mitä se ihan oikeasti sisällään pitää ja ettei siitä voi oikein "päästä irti" lopullisesti. Ei sitä niin vain siivota elämän komeroista pois, eikä syömishäiriö koskaan ole pelkästään mitään naurettavaa likkojen laihduttelua, että "pojat tykkää!". Eieiei. Olen kyllä kertonut niistä vakavista oireistanikin poikaystävälleni (siis rytmihäiriöt ym...), mutta onhan tuollaisiin juttuihin asiaan vihkiytymättömän ehkä "hieman" vaikeaa sanoa mitään. Yleensä rakkaani vain katsoo minua ja ynähtää joatin ja siihen se sit jääkin. Hänellähän on kuitenkin se kuva minusta, että olen kuitenkin aina se iloinen ja nauravainen tyttö, jolla ei ole mitään vakavempia ongelmia ja joka ehkä joskus puhelimessa itkee yksinäisyyttään ja muuta, mutta hei - kyllähän se siitä kohta rauhoittuu.

Niinhän minä aina. Ehkä päällisin puolin.